Pienenä haaveili monista asioista. Pienenä oli vapaa haaveilemaan monista asioista. Ihan pienenä uhosin perustavani kaupan, jossa myydään maitoa alle eurolla. Haaveilin myös hommaavani lehmän, talon ja peltoa. Olin sitä mieltä, että kaikki tulisi saada omasta maasta ja ilmaiseksi. Leipää piti tehdä, kuten naapurissa, ihan itse ja kaupan leivälle pitäisi sanoa ei (sitten kun olisin iso). Myös vaatteet tulisi ommella itse.

Kasvaessa nuo haaveet muuttivat muotoaan, koska ymmärrystä tuli lisää. Lehmät eivät viihtyisi takapihalla, vaikka niillä olisi soma pieni aitaus. Niitä pitäisi myös ruokkia joka päivä ja paljon. Ei pienempi Johanna ymmärtänyt vielä silloin lehmien tai oman maan viljelyn päälle mitään. Haaveet eivät kuitenkaan siihen lopullisesti kariutuneet. Niitä tuli uusia. Haaveilen yhä omasta hevosesta sekä kodista, jossa voisin asua loppuikäni. Löytyi minulta myös ammatinvalintaan liittyviä haaveita: Minusta tulee isona kilparatsastaja, laulaja, näyttelijä, eläinlääkäri... Listaa voisi jatkaa pitemmällekin, aina tuli nuorelle Johannalle uusi innostus ja sen myötä haave.

Yksi noista haaveista oli myös mallin ura. Mallihaaveet syntyivät joskus kasiluokalla, kun oma ulkonäkö alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän. Lisäksi tuohon aikaan seurasin Huippumalli haussa -ohjelmaa silmä tarkkana. Minusta olisi ollut niin huippua kokeilla kaikkia niitä kuvaustapahtumia! Meren kuohuissa makaamista kaunismekko päällä tai neonväreissä loistavat vaatteet päällä pyöränselässä olemista... Tämä vanha haave nousi muistoista yhtenä päivänä, kun hyvän ystävän Millan kanssa saatiin päähänpisto laittautua ja ottaa muutamat kuvat. Sateen vuoksi jäätiin sisälle kuvaamaan. Paikkaa miettiessä päädyin ehdottamaan valkeaa seinää vasten kuvaamista. Jälkitarkastelussa todettiin näiden kuvien muistuttavan tosi paljon jotain mallikansioiden "peruskuvia".

Kuten pienelle Johannalle kävi, haave sai jäädä. Mallin ura on hyvin haastavaa ja vaikeaa, petollistakin toisinaan. Ei minusta henkilökohtaisesti olisi ollut sellaiseen, ei välttämättä nykypäivänäkään. Olin liian kriittinen itseäni ja itsestäni otettuja kuvia kohtaan, etten olisi kestänyt mallimaailman tuomia paineita. Toisin sanoen, haave oli kuollut ja kuopattu. Aivan kuten oma lehmä takapihalla, myös monet muut haaveet ja lapsuuden toiveet ovat kaatuneet kasvamisen tuomaan realistisuuteen. Tieto ja ymmärrys lisää tuskaa. Olisi todella upeaa kyetä haaveilemaan yhtä viattomasti kuin lapsena. Haaveista pitäisi voida myös puhua ääneen, olivatpa ne millaisia tahansa. Valitettavan usein kuuleekin sanottavan jonkun haaveillessa "typeriä", että tämän tulisi kasvaa aikuiseksi. Minusta se on niin väärin! Haaveita saa ja pitää olla, myös niitä hiukan epärealistisia. Mistä sitä tietää, jos juuri se kaikkien mielestä epätodennäköisimmin toteutuva onkin se, mikä sinusta tulee isona?